On ehdottoman mukavaa, että on kaveri. -Myös ihmisille ;) Vanilja kutsuu Kanelia hyvin nopeasti, jos toinen on ollut liian kauan teillä tietämättömillä. Ja Kaneli tulee. Sitten riehkastaan tai otetaan tirsat -tai haistellen todetaan vaan, et "ok, oli se kunnossa näköjään".

Kaneli oppi viikonloppuna hyppäämään takan päälle (sanoo Äiti selvää ylpeyttä äänessään), ja Vaniljakin uskaltautui kolmanneksi korkeimmalle kiipeilypuun tasolle ;D Vanilja yrittää edelleen kovasti mennä Kanelin perässä kaikkialle, mutta pieni parka ei vielä vaan osaa eikä pysty. Kaneli sipsuttaa jo näpsäkästi ikkunalaudoilla, Vanilja heittää häränpyllyä tullessaan laudalta alas. Vanilja kulkee lattialla katsellen ihaillen Kanelia, joka hyppii pöydältä toiselle kiertäen kauniisti kaikki maljakot ja pystit. "Kyllä mäkin sit isompana!"

Kaneli nuolee välillä antaumuksella Vaniljaa, mutta toisin päin tätä ei juurikaan tapahdu. Mutta kisuamisessakin Kaneli on aktiivisempi, kurkkuun käydään tunteella häkeltymättä lainkaan Vaniljan potkivista takajaloista tai murinoista. Vanilja on rauhaa rakastava tapaus, mutta sitten kun se innostuu, niin langanpätkät sun muut laserhirviöt sekä tietysti kissanpenikat saavat kovaa kyytiä! Mutta hyvin nopeasti alkaa silmät painaa... Ja tämä onkin hyvin tuttu näky meillä päivisin: